Suomalainen tanssilavakulttuuri on vaikuttanut
maassamme jo
1920-luvusta lähtien. Ilmiö on jo kauan sitten
muuttunut perinnekulttuuriksi, joka on kokenut myötä-
ja vastoinkäymisiä, mutta aina jatkanut
elämäänsä!
1990-luvulla ja 2000-luvun alussa suomalaiset tanssilavat tulivat
takaisin tavalla, jota kukaan ei enää uskonut
todeksi. Lama sai ihmiset hakemaan lohdutusta tanssilavoilta,
näin on meillä tapahtunut aina vaikeina aikoina.
Lavoilla käyminen on edullista, sieltä
löytää tanssiorkestereiden soittamat
kotimaiset vanhemmat ja uudemmat iskelmät, sosiaalista
kanssakäymistä tulee luonnostaan, kun lavoilla
tanssivat nykyään 18-80-vuotiaat sulassa sovussa.
Parketilla työtön ja toimitusjohtaja ovat
samanarvoisia ihmisiä.
Tanssilavoilla vallitsevaan 50-luvun tunnelmaan kuuluu miesten ja naisten seisominen odottavasti omilla
seinustoillaan, musiikin alkaessa mennään hakemaan
vastakkaista sukupuolta tanssiin.
Tanssilavat olivat aluksi puisia avolavoja,
joissa vain esiintyjillä oli katos. Vähitellen yleistyi
romanttinen monikulmainen katettu paviljonki, jonka toimintaa
pyörittivät erilaiset yhdistykset.
1980-luvulla suomalaiset alkoivat etsiä juuriaan ja
identiteettiään; Seinäjoen Tangomarkkinat ja
Yleisradion Iskelmäradio perustettiin 1985-1986, vanhat
iskelmät ja iltamat palasivat takaisin. Nuorempi sukupolvi
oppi 1930-60-lukujen kauneimmat iskelmät, kun Topi Sorsakoski
alkoi laulaa samaan aikaan Olavi Virran nostalgista ohjelmistoa
rautalankayhtyeen solistina.
1990-luvun laman ja
työttömyyden, EU:n ja kovien
markkinatalousarvojen keskellä tanssilavakulttuurista tuli
kaiken kansan ihailema trendi. Kansallisromantiikka kukoisti niin
korkea- kuin populaarikulttuurin puolella koivuineen ja
tähtineen. Myös monet suomalaiset elokuvat ovat
käsitelleet lavakulttuurin voimaa. mm. Markku
Pölösen Onnen maa (1993), Timo Koivusalon Rentun
ruusu (2001).
2000-luvun Suomessa ei Satumaata, Onnen maata, tarvitse hakea kaukaa
– se on sisäinen olotila, jonka voi kuunnella
levyltä tai tanssia Suomen lähes 600 tanssipaikassa.
Alkuperäinen teksti Pomus.net / Maarit Niiniluoto